A theme of the age, at least in the developed world, is that people crave silence and can find none. The roar of traffic, the ceaseless beep of phones, digital announcements in buses and trains, TV sets blaring even in empty offices, are an endless battery and distraction. The human race is exhausting itself with noise and longs for its opposite—whether in the wilds, on the wide ocean or in some retreat dedicated to stillness and concentration. Alain Corbin, a history professor, writes from his refuge in the Sorbonne, and Erling Kagge, a Norwegian explorer, from his memories of the wastes of Antarctica, where both have tried to escape.
And yet, as Mr Corbin points out in "A History of Silence", there is probably no more noise than there used to be. Before pneumatic tyres, city streets were full of the deafening clang of metal-rimmed wheels and horseshoes on stone. Before voluntary isolation on mobile phones, buses and trains rang with conversation. Newspaper-sellers did not leave their wares in a mute pile, but advertised them at top volume, as did vendors of cherries, violets and fresh mackerel. The theatre and the opera were a chaos of huzzahs and barracking. Even in the countryside, peasants sang as they drudged. They don’t sing now.
What has changed is not so much the level of noise, which previous centuries also complained about, but the level of distraction, which occupies the space that silence might invade. There looms another paradox, because when it does invade—in the depths of a pine forest, in the naked desert, in a suddenly vacated room—it often proves unnerving rather than welcome. Dread creeps in; the ear instinctively fastens on anything, whether fire-hiss or bird call or susurrus of leaves, that will save it from this unknown emptiness. People want silence, but not that much. | Nykyään on tapana sanoa, ainakin teollisuusmaissa, että ihmiset kaipaavat hiljaisuutta, mutta eivät löydä sitä. Liikenteen jyrinä, puhelinten jatkuva piipitys, busseissa ja junissa kaikuvat digitoidut kuulutukset, tyhjää toimistoa pauhullaan täyttävä televisio – kaikki nämä pommittavat aisteja keskeytyksettä ärsykkeillä ja häiriötekijöillä. Ihmiskunta uupuu meteliin ja kaipaa sen vastakohtaa: erämaata, rannatonta ulappaa tai retriittiä, jossa omistaudutaan hiljaisuudelle ja keskittymiselle. Omista pakopaikoistaan kirjoittavat tahoillaan historian professori Alain Corbin ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge. Corbinille rauhan tyyssija löytyi Sorbonnen yliopistosta, kun taas Kagge kuvailee muistelmissaan Etelämantereen lumiaavikoita. Silti, kuten Corbin huomauttaa teoksessaan ”Hiljaisuuden historia”, meteliä tuskin on nykyään enemmän kuin ennen. Ennen ilmarenkaiden keksimistä kaupunkien kadut täyttyivät metallivanteisten kärrynpyörien huumaavasta melskeestä ja kengitettyjen kavioiden kopseesta katukiveystä vasten. Ennen kuin ihmiset alkoivat vapaehtoisesti eristäytyä älypuhelintensa pariin, busseissa ja junissa vallitsi vilkas puheensorina. Sanomalehtien myyjät eivät suinkaan kaupitelleet painotuotteitaan vaiti, vaan markkinoivat kauppatavaraansa keuhkojen täydeltä huutaen, kuten tekivät myös kirsikoiden, orvokkien ja tuoreiden makrillien kauppiaat. Teatteri- ja oopperaesitykset olivat kannustavien ja moittivien huutojen sekamelska. Myös maaseudulla talonpojat lauloivat raataessaan maatöissä. Eivät laula enää. Metelin määrä ei siis niinkään ole muuttunut, vaikka määrästä valitettiin jo menneinä vuosisatoina. Muuttunut on sen sijaan herkkyytemme kiinnittää huomiota eri asioihin silloinkin, kun voisi vain antaa hiljaisuuden vallita. Siinä piileekin toinen paradoksi – kun hiljaisuus sitten koittaa havumetsän uumenissa, karussa autiomaassa, äkisti tyhjenneessä huoneessa, se on usein hermostuttavaa, eikä tervetullutta. Selkäpiitä karmii, kuuloaisti haluaa pelastua tältä tuntemattomalta tyhjyydeltä ja nappaa kiinni vaistomaisesti mistä vain voi, olipa se nuotion rätinä, linnun laulu tai lehtien havina. Ihmiset haluavat hiljaisuutta, mutta eivät erityisen paljon. |